Puolen päivän jälkeen koitti odotettu hetki kun kokoonnuimme ruokapaikan edustalle parkkeerattujen Amarokien viereen. Opettajilta tuli käsky jakautua kolmen hengen porukoihin ja hakeutua matkustajien paikoille. Itse kolusin nopeasti läpi jonossa olleita autoja, yrittäen etsiä joukosta manuaalivaihteista versiota. Jonon puolesta välistä löytyi hohtavan hopeinen, manuaalinen Amarokki – ei tarvinnut muuta kuin iskeä kimppuun!
Meidän autokuntamme oli tällä kertaa kansainvälinen, sillä kyytiin lähti myös eräs englanninkielinen oppilas. Amarok-opettajat kyyditsivät meidät oppilaat noin viiden kilometrin päähän, melkeinpä keskellä metsää sijainneen, taukotuvan pihamaalle. Nousimme ulos ajoneuvoista ja Amarok-opettajat alkoivat asentaa lumiketjuja (KLIKKAA VIDEOLINKKIÄ), jotta selviäisimme metsän suomista haasteista mahdollisimman hyvin.
Lumiketjuhaasteista selvittyään yksi opettajista lähti näytösmielessä ajamaan taukotuvan pihamaalle rakennettua ”puuhapihaa” lävitse ja samanaikaisesti muut opettajat raportoivat mitä missäkin kohtaa olisi tarkoitus tehdä. Puuharata lähti käyntiin kohdasta, jossa Amarok kallistui todella paljon vasemmalle.
Keskellä pihamaata oli ”montturata”, jossa oli mahdollista kokeilla miltä tuntuu kun Amarok roikkuu ristiriipunnassa. Täällä voi katsoa videon, jossa allekirjoittanut ottaa tuntumaa Amarokkiin ja selvittää miten Amarok selvisi tästä koettelemuksesta!
Tämän jälkeen puuhapihamaan rata jatkui noin kahden auton korkuisen lumikasan äärelle, josta oli tarkoitus kivuta Amarokin kanssa ylös. Puuhapihamaan tarkoituksena oli lämmitellä meitä oppilaita ja antaa tuntumaa Amarokin alennusvaihteeseen. Ennen varsinaiselle maastosafarille siirtymistä kävimme ottamassa vielä tuntumaa jyrkästä mäestä, läheisessä metsikössä.
Kieltämättä oli todella mielenkiintoista stopata auto keskelle jyrkkää mäkeä, lähteä peruuttamaan mäkeä alas luottaen täysin alamäkihidastimen toimintaan. Vaikka kyseessä oli jyrkkä mäki, ei kuljettajan tarvinnut tehdä muuta kuin peileistä tarkkailemalla pitää auto tiellä, ja auto sovitti itse ajonopeuden alennusvaihteen avulla sopivaksi. Axl Smithin sanoja lainatakseni, se oli ”siistii”!
Täältä voi katsoa miltä alamäkivalutus ja puuhapiharadan koluaminen näyttivät auton sisältä katsottuna.
Ajamassani Amarokissa olisi ollut hieno peruutustutkakin, mutta totesin kylmän viileästi ohjaajallemme, että ”minähän muuten peruutan peilien avulla”. Tämän vuoksi ohjaaja painoikin peruutustutkan pois päältä. Missään omassa autossani ei ole koskaan ollut peruutustutkaa, eikä muuten koskaan tule olemaankaan. Eräässä koeajoautossa sellainen on ollut ja peruutustutkan ainoa etu oli se, että sillä oli kiva leikkiä.
Luonnollisesti koluttuamme jyrkän mäen ylös, tulimme sen myös alas. Tässä kohtaa näimme, mikä ero on sillä, onko silmässä ykkös- vai kakkosvaihde alennusvaihdetta käytettäessä. Mäen laskemisessa alkoi jo olla tekemisen meininkiä, kun sisässä oli kakkosvaihde. Tosin tässäkin kohtaa oli tärkeää muistaa, että vauhti oli maastosafarilla kaiken lähtökohta. Toisin sanoen hiljaa hyvää tulee!
Varsinaiselle maastosafarille lähdimme siten, että ensimmäisenä puikkoihin istui englantilainen oppilas. Itseäni jäi huvittamaan tilanne, jossa opettaja pyysi häntä kääntymään kinttupolulle, josta maastosafarin ajoreitti lähti liikkeelle. Oppilas kysyikin opettajalta, että ”oletko aivan varma, että me mennään tästä”? Maastosafarin aikana vuorottelimme kahdestaan ajovuoroja, sillä kyydissä istunut videokuvaajani ei autoa ajanut. (Ehkäpä me kaksi oppilasta saimme muita oppilaita enemmän ajoaikaa per naama.)
Ensimmäinen jänskä hetki koitti kun saavuimme noin kolmekymmentä astetta kallistuvan mäen laelle. Ensiksi kävimme tutustumassa mäkeen jalkaisin ja kieltämättä siinä hetkessä tuntui ihan siltä, että ”huipulla tuulee”. Ensimmäisellä ajokierroksella ajoimme siten, että ykkösvaihde laitettiin sisään ja jalat otettiin pois polkimilta ja annettiin mennä. Toisella kierroksella, minun istuessa puikoissa, opettaja päätti testata samaa hommaa vapaalla vaihteella. Toisin sanoen alennusvaihde silmään, vaihde vapaalle, jalat ylös polkimilta ja ei muuta kuin menoksi.
Jostain kumman syystä itseäni on aina kiinnostanut tietää, että miltä mahtaa tuntua kuljettajasta, joka istuu kallion reunalta roikkuvassa autossa. Tämän reissun myötä tämäkin asia selvisi, se on kieltämättä aika jännä tunne istua vöissä autossa, jonka keula roikkuu alaspäin. Vaihteen ollessa vapaalla auto eteni huomattavasti nopeampaa vauhtia, minkä vuoksi alkumetrit mentiin aikamoista haipakkaa. Mäkeä alas laskeutuessani opettaja taisikin kysäistä minulta, että ”eikös olekin aika jännää?”. Taisin siihen todeta, että ”joka päivähän mä tämmösiä temppuja teen”.
Luonnollisesti, koska olimme menneet mäen alas, nousimme sen myös ylös. Ensimmäisellä kierroksella, englantilaisen pojan ajaessa, menimme perinteiseen tapaan alennusvaihde silmässä ja aika reippaalla kaasulla. Toisella kierroksella, minun ollessa ratin takana, opettaja kytki alennusvaihteen sijaan takavetopyörästön lukon päälle ja etenimme hieman hiljaisempaa vauhtia kuin edellisellä kierroksella. Täältä voi katsoa videon, jossa olemme juuri parhaillaan könyämässä kyseistä mäkeä ylös.
Maastosafarin aikana ajelimme tasaisia osuuksia tavallisella vaihteistolla, joten pääsimme testaamaan sitäkin puolta Amarokista käytännön olosuhteissa. Täytyy kyllä myöntää, että Amarok eteni metsän siimeksessä kuin mummo lumessa! Olen vieläkin niin innoissani kun sain olla ajovuorossa silloin kun ajoimme reitin vaikeimman alamäen. Mäki oli niin jyrkkä, ettei siitä olisi ollut mitään toivoa päästä jalkaisin alas. Edellämme ajaneen ryhmän ohjaaja varoitteli, että mäki on todella liukas. Niinhän se olikin, sillä jo mäen yläpäässä meinasi kengillä liukastua kun kävimme katsomassa mäkeä ennen kuin ajoimme siitä alas. Tällä kertaa laskeuduimme mäen ykkösvaihde silmässä ja alennusvaihde päällä. Mäki oli todella jyrkkä, joten opettaja suositteli, että kannattaa painaa hieman jarrua. Opettajan sanoja mukaillen ”mäenlaskuni” sujui oikein sievästi. Hyppää kyytiin ja katso, miltä alamäen lasku näytti auton sisältä käsin.
Taustalla pinkkipipoinen fotari Amarokin kimpussa!
Kuva: Arto Grönroos
Itse olin jo menossa Amarokin takapenkille, kunnes minua opettanut opettaja juoksi nenäni ohitse vänkärin paikalle. Hän sanoi minulle, että ”ajamaan vaan”. Eipä siinä muuta auttanut kuin kivuta Amarokin ratin taakse ja suunnata auton kulku muiden opettajien ajamien Amarokkien perään. Mielestäni aamupäivällä ajamani Transporter eteni polanteisella soratiellä kuin pikajuna, mutta Amarok sen sijaan eteni kuin Pendolino. Tiessä oli paikoitellen epätasaisuuksia, mutta Amarok ei ollut niistä moksiskaan vaan puski määrätietoisesti eteenpäin.
Pääsin ajamaan Amarokilla hetken matkaa kymppitietäkin pitkin ja silloin sitä tajusi sen mikä etu liikenteessä olisi normaalia korkeammasta henkilöautosta. Matkanteko Amarokilla oli tasaista, vaihteisto helppo käyttää (kunhan juoneen pääsi kiinni, niin alennusvaihdekin oli todella käteväkäyttöinen) ja mikä tärkeintä, Amarokista oli ulospäin selkeä näkyväisyys. Tuon kokoluokan autolla sitä ehkä jopa kehtaisi törmätä hirveenkin.
Iltapäivän aikana olin kehittänyt todella kätevän tavan poistua Amarokin kyydistä. Yksinkertaisesti hyppäsin sieltä tasajalkaa ulos. Jos Amarokista tuli yksi jalka edellä alas, niin koko ajan sitä luuli astuvansa tyhjän päälle. Maastossakin ollessamme hyppäsin kerran jopa puolisääreen olevaan lumihankeen, sillä siten autosta pääsi todella kätevästi ulos. Opettajaamme tämä toimintamallini tuntui toisinaan jopa huvittavan!
Parkkeerattuani Amarokin Katisten Kartanon pihamaalle, kokoonnuimme vielä aamupäivän luentosaliin. Luvassa oli vielä iltapäiväkahvit, diplomien ja läksiäislahjojen jakaminen. Läksiäislahjaksi saimme hienot Defan akkulaturit.
Tiivistetyt fiilikseni Talviajopäivästä:
Liukkaankelinrata:
- Onnistumisen tunne
o Hätävilkut syttyivät joka kierroksella, kolmannesta kierroksesta eteenpäin
o Jarrutus pysyi hallittuna maantienopeuksissakin
o Pakettiauton ajamisen helppous
- Ajaminen lumisen pellon päällä
- Perseenluistattaminen jääradalla on aina hauskaa ja hyödyllistä
- Aivan käsittämättömän mahtavat opettajat Arto, Jiri ja Minna
Maastosafari:
- Ei sitä ihan joka tyttö pääse sanomaan, että on ollut maastosafarilla Amarokilla, jossa on ollut lumiketjut alla
- Onnistumisen fiilis kun Amarok laskeutui minun ohjauksessani nätisti jyrkkää ja jäistä mäkeä alas
- Kunnia saada ajaa Amarok ”kotiin” maastosafarimme päätteeksi
- Aivan mahtava Amarok-opettajamme
Kiitos Volkswagen Suomi - Jaana Ehrnrooth, Saara Vainio
Kiitos Arto, Jiri, Minna ja Amarok-ohjaajat
Meillä Volkkarityypeillä oli huikea päivä, josta riittää puhuttavaa pitkään!
Sinne se Kleinbus taas jäi...
Ellei toisin ole mainittu, jutun kuvat on ottanut Jenni Hokkanen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti